Terve, sinä tiedon etsijä!

Olet samoillut internetin äärettömiä erämaita etsien tiedon kultaa. Sinulla on kysymyksiä purentavaivasta, vihlovasta hampaasta, tai sitten sinua vaivaa hampaiden narskuttelu öisin. Minun blogini on kuin heikko virvatuli jäätyneellä tundralla – se ei ole bittiavaruuden kirkkaimpia soihtuja. Olit etsinyt hakemaasi jo kauan, ehkä olit jo menettänyt uskosi mitään löytäväsi, mutta kuitenkin vielä heikko toivo kajasti tietokoneen näytöllä… Kuukkeli kuulosteli hakusanojasi, keikutteli pyrstöään, hypähti kuusen oksalle ja neuvoi ehkä neljännellä hakutulossivullaan sinua:

– ”Mene pois tiedon valtaväyliltä. Hae blogbites.net… Iske hakkusi ja lapiosi blogbites.net -kultasuoneen. Sieltä löydät ennen kuulumattomia salaisuuksia koskien purentaelimen toimintaa…”

Tämänkertainen blogini ei vielä kerro, kuinka bruxismi, hampaiden narskuttelu parannetaan, mutta ehkäpä ensi vuonna omistan sille artikkelin. Menneen vuoden artikkeleissa olen selostanut, kuinka saadaan purentalihakset rentoutumaan, leukanivelen napsuminen paranemaan, hampaiden vihlominen loppumaan. Kannattaa uskoa Kuukkelia. Monesti tietäjälintu Kuukkelin kanssa käy myös niin, että kun yhtä etsii, toisen löytää. Tämä artikkeli on tarkoitettu vuoden viimeiseksi, loppukevennykseksi blogbites.net -blogin ensimmäiselle vuodelle. Tervetuloa jatkossakin viihdyttävien, mutta tiukan tieteellisten artikkelieni pariin. Kiitän lukijoitani mielenkiinnosta ja tarjoan tällä kertaa junamatkaa mielikuvitusmaailmaan.

Tämänkertainen artikkelini on uudelleenjulkaisu. Turun hammaslääketieteen kandidaattiseuran Puukiila -lehti julkaisi seuraavan tarinan 80-luvun alkupuolella. Tuohon aikaan purentafysiologia ei vielä ollut päällimmäinen intohimoni kohde. Sen sijaan hampaiden poistot – ja poistojen harjoittelumahdollisuuden vähäisyys askarrutti mieltäni. Tietysti kaikki mikä mieltäni askarrutti, piti saada paperille helposti luettavaan muotoon ja miellyttämään lukijaa. Seuraavan tarinan myötä toivotan lukijoilleni rauhaisaa loppuvuotta.

Tervetuloa pohjoisiin erämaihin. Pehmeät oljet härkävaunun lattialla kutsuvat, juna jo viheltää, talvinen seikkailu alkaa…

 

Hommissa Holodnoissa

Akademogradin hammaslääketieteen laitoksen kirurgian poliklinikalla olivat asiat huonossa jamassa. Laitoksen johtaja mittaili huolestuneena työhuoneensa lattiaa. Kuinka hammaslääketieteen opiskelijakandidaatit voisivat koskaan oppia ekstraktioita, eli poistamaan hampaita, kun heille ei riitä potilaita? Olisi lyhytnäköistä päästää kandidaatteja työelämään ilman riittävää poistokokemusta. Mikä nyt neuvoksi?

Syksyinen tuulenviima keräsi vauhtia Akademogradin leveiltä bulevardeilta ja tuiversi pyörremyrskynä jo lakaistut vaahteranlehtikasat vasten professorin työhuoneen ikkunaa. ”Ahaa” professori äkkiä oivalsi. ”Soitanpa ystävälleni Posionmaan Pietarille, häneltä ehkä löytyy vastaus ongelmiimme.”

Mitähän laitoksen johtaja oli keksinyt?

Meille kandidaateille asia selvisi muutaman viikon kuluttua. Ilmoitustaululle tuli lista, johon sai merkitä nimensä. Siinä luki:

”Kirurgian osasto, kliininen palvelu. Työkurssille on varattava henkilökohtaiset tarpeet sekä hammasharja ja makuupussi. Kurssin kesto on kolme viikkoa, jonka aikana perehdytään hampaanpoistoon, olosuhteiden pakosta, Posionmaan kuvernementin eri terveyskeskuksissa”

Me kandidaatit olimme tietysti hieman yllättyneitä, mutta ymmärsimme kyllä, että Akademogradista ei poistopisteitä tulisi herumaan, ja että ainut keino saada oppia oli siirtyminen vihreämmille laitumille. Olimme kuulleet huhuja, että joissakin Posionmaan kuvernementtien terveyskeskuksissa ei paljon muuta työtä hammaslääkäreille ollutkaan kuin hampaanpoistot aamusta iltaan. Sitä paitsi, ainakin minulle, siirtyminen kolmeksi viikoksi pois Akademogradin urbaaneista ympyröistä pohjoisten metsien raikkauteen tekisi hyvää kiusatulle maksalleni. Kirjoitin siis empimättä nimeni listaan.

__ __ __

 

Pari viikkoa myöhemmin olimme kokoontuneet keskusrautatieasemalle nyytteinemme. Talvi oli tulossa lenseään opiskelukaupunkiimmekin ja me hytisimme vilusta laitoksen johtajan pitäessä meille asemalaiturilla läksiäispuhetta. Professori kehotti meitä käyttämään palvelusaikamme mahdollisimman hyödyllisesti ja terveellisesti – minua alkoi melkein hävettää, että olin tullut sulloneeksi henkilökohtaisten tavaroitteni joukkoon pari, kolme votkapulloa.

Juna vihelsi ja me, odontologian pioneerit hyppäsimme malttamattomina härkävaunuihin, joissa tulisimme matkustamaan mantereen poikki. Tunsin pian huojennusta, kun huomasin, että myös monet muut opiskelutoverini olivat ottaneet väkijuomia matkaevääksi. Juna kolkutteli rytmikkäästi eteenpäin ja iloiset kandidaatit kajauttivat välillä reippaan laulun, välillä joku kertoi kaskun, jolle naurettiin remakasti. Kamiina tuhisi kodikkaasti härkävaunun nurkassa ja sen päällä porisi vanha, mustunut kahvipannu, täynnänsä totivettä.

Matka oli pitkä, mutta se sujui rattoisasti. Seuraavana aamuna saimme aamiaista Bogrovian asemaravintolasta laitoksemme johtajan kirjoittamalla määräyksellä. Reino ja Ville ottivat oluet jo aamutuimaan, aika velikultia. Tarinoitsimme kaminan ympärillä junan jyskytellessä halki äärettömien tasankojen. Välillä urheilimme siirtymällä vauhdissa vaunuliittimiä pitkin tyttöjen vaunuun, he ihailivat rohkeuttamme. Tytöt paistoivat kaminan kannella mainioita lettuja, me pojat pilkoimme tytöille polttopuita. Illansuussa aloimme jo vilkuilla ulos. Posionmaan jylhät erämaat ja salskeat kuusimetsät avautuivat vuoristoiselta radalta mahtavina panoraamoina.

Varhain seuraavana aamuna heräsimme junan pysähtyessä nytkähtäen.

”Nordburg, pääteasema!”, kiljui konduktööri. Kömmimme ylös makuupusseistamme tukka koppurassa, ilta oli ollut tosi riehakas. Vaunumme ovi vedettiin auki ja oviaukkoon ilmestyivät pyöreät, hymyilevät miehen kasvot.

”Tervetuloa Posionmaahan. Minä olen kuvernementin ylihammaslääkäri, sanovat minua Posionmaan Pietariksi” sanoi nauravasilmäinen ukkeli. ”Pitäkäähän hoppua, pääsette tästä kuorma-autoilla terveyskeskuksiinne”.

Meidät jaettiin kolmeen ryhmään, jotka lähdimme, kukin omille tahoilleen armeijan vihreissä kuorma-autoissa. Pakkasta tuntui olevan aika mojovasti ja saimme automatkan aikana kaivella villapuseroita repuistamme. Meidän automme ajoi viidentoista penikulman päässä sijaitsevaan Holodnoin seudun terveyskeskukseen.

Holodnoin seudun terveyskeskus vastasi yli 200 000 asukkaan hammashuollosta. Väestö koostui enimmäkseen kalastajista, metsästäjistä ja nomadeista. Paikallisiin tapoihin ei kuulunut tulla hammaslääkäriin ennen kuin tuskat kävivät sietämättömiksi, varsinkin nomadit pitivät hammaslääkärissä käyntiä nöyryytyksenä. Ymmärtää siis hyvin, että Holodnoi oli oikea ekstraktioiden eldorado.

Majoituimme lautaparakkeihin. Vastaava hammaslääkäri tarjosi meille tulopäivän iltana kotonaan muhkean poronkäristysillallisen. Joimme runsaasti olutta, tosin Posionmaan kuvernementin hallitus on rajoituksin kieltänyt täysvahvan oluen myynnin. Eipä silti, hauskaa meillä oli. Tutustuimme paikallisiin asukkaisiin vieraillessamme illallisen päälle kylän ainoassa kievarissa ja kutsuimme heitä jatkamaan juhlia lautaparakkiimme. Villen hanuri soi aina varhaisille aamutunneille saakka. Välillä käytiin tuulettumassa parakin portailla. Pohjoisten, talvisten metsien pitkä ja sininen yö teki minuun voimakkaan vaikutuksen.

Seuraavana aamuna meidät herätetiin hellävaroen silliaamiaiselle. Pian sen jälkeen saimmekin jo ottaa vastaan potilaita. Iltapäivään mennessä olin saanut jo kaksitoista pistettä kokoon. Pitkiä, nautinnollisia väsytystaisteluja käyrien ja vastahakoisten kulmureiden kanssa, nyppäyksenomaisia alaetuhampaita ja yläviisaudenhampaita – tunsin todella nauttivani.

Päivät alkoivat sujua työn merkeissä vauhdikkaasti. Meille kullekin kandidaatille jaettiin aamulla päivän tehtävälista. Tavallisesti viitisentoista ekstraktiota. Lounaan söimme terveyskeskuksen ruokalassa, illallisen saimme ottaa mukaamme pakattuna valmiiksi. Tutustuimme paikallisiin erikoisherkkuihin, kuten hylkeenmuniin ja riekkokeittoon. Oli aivan tavallista, että ruokalassa tarjottiin lounaaksi runsas annos hyvää, punaista lohta. Akademogradissa tuollaiset herkut olisivat maksaneet omaisuuksia, mutta Holodnoissa, minulle kerrottiin, työehtosopimuksissa nimenomaan sanotaan, että lohta saa tarjota työntekijöille korkeintaan kolmena päivänä viikossa. Niin tavallista on lohen syönti pohjoisessa.

Iltaisin saavuimme parakeille tavallisesti kuuden, seitsemän aikaan. Mikään televisiokanava ei näkynyt Holodnoissa, mikä oikeastaan oli meidän kannalta hyvä, näin meidän oli pakko keksiä itse ohjelmaa iltojemme iloksi.

Kuka kirjoitti kirjeitä kotiin, taikka mielitietylleen. Toiset taas pelasivat raminaa tai koiraa. Voitimme terveyskeskuksen kantahenkilökunnan hiihtoviestissä lähinnä Reinon loisteliaan ankkuriosuuden turvin. Kyläläiset suhtautuivat meihin ystävällisesti ja välittömästi. Alkoholiliikkeen omistaja tuli itse avaamaan meille ulko-oven lähtiessämme hänen kaupastaan raskaine kantamuksinemme. Mirjami kerkesi iltapuhteinaan kutoa Holodnoin kotitalouskeskuksessa itselleen värikkään raanun. Reinon ja kylänvanhimman kauniin tyttären välille virisi jopa pieni romanssi.

Mutta kolme viikkoa kului nopeasti ja eräänä iltana huomasimme suruksemme viettävämme viimeistä iltaamme Holodnoissa. Aatokset palasivat pitkästä aikaa arkisiin opiskeluhuoliin. Joku yritti keventää tunnelmaa: ”Mahtavaa päästä täältä korvesta takaisin sivistyksen pariin”, mutta huomasi pian itsekin, kuinka typerästi se oli sanottu. Ville soitti surumielisesti hanuria ja me siemailimme höyryävää teetämme vaitonaisina. Holodnoin seudun mahtava luonto oli ikään kuin jäähyväisiksi hiljentynyt tyyneksi pakkaseksi ja majesteetillinen täysikuu loi hohtoaan sinisille hangille.

Lopulta joku meistä kristallisoi harhailevat, murheelliset ajatuksemme sanoiksi: ”Kunpa ihminen voisi elää näin, opiskella näin, ilman stressejä, nauttia elämästä, ja myös opiskelusta, kunpa tällainen olisi mahdollista myös Akademogradissa.”

Voisiko sen selvemmin sanoa?