Kerroin edellisessä blogissani Hannasta, joka kärsi purentavaivoista. Minulla on käytössä Tscan-laite jonka avulla olin juuri oivaltanut, että Hannan vaivojen syynä oli todennäköisesti eri puolilla hampaistoa sulkemisen aikana yksittäisiin hampaisiin osuva nopeasti kohoava voima. Kun Hanna puri hampaat yhteen, yksittäiseen hampaaseen osuva kova voima sai Hannan puremalihakset reagoimaan. Lisäksi nämä voimakkaasti vaikuttavat hammaskontaktit ohjasivat Hannan leukaa sivusuunnassa niin, että leukanivel ei voinutkaan purennan loppuvaiheessa sulkeutua pelkällä rotaatiolla, vaan nivelessä tapahtui jonkinlaista väkivaltaista translaatiota. Huomasin kyllä, että suuta sulkiessaan Hannan alaleuka liikahti viimeisellä millimetrillä hieman sivusuunnassa. Jos Hanna jättäisi suunsa sulkematta, ei hänellä olisi mitään vaivoja. Tähän taudinkuvaan kuitenkin kuuluu pakonomainen tarve purra hampaita yhteen, joten minun oli tehtävä Hannan purennalle jotain.

Ennen Tscania, olisin varmaan yrittänyt omilla käsilläni hellävaroen ohjata Hannan alaleukaa kohti yläleukaa ja koettanut sitten purentapaperin kanssa löytää ensimmäisen hennonhienon kahahduksen, ensimmäisen hampaiden välisen kontaktin. Joskus uskon sen potilailtani löytäneenkin, mutta useimmiten purentakrampissa jännittyneet lihakset narraavat kokenuttakin kliinikkoa. On erittäin suuri vaara ja todennäköisyys, että kliinikko luulee löytäneensä potilaan suun sulkeutumista ohjaavan ensimmäisen kontaktin, mutta se onkin väärä kohta. Purentapaperin pilkkujen tulkinta potilaan suussa on hammaslääkärille kuin uskonnollinen rituaali, mitään mitattavaa oikeaa tiedettä se ei ole. Minulla, sen sijaan, kiitos Tscanin, oli nyt tarkka, mitattu ja tallennettu tieto siitä mikä Hannan hampaiden yhteen viemisessä oli pielessä. Toistamalla mittauksen saatoin todeta, että ensimmäisten millisekuntien aikana Hannan purennassa esiintyvät ensimmäiset 100% purentavoimapisteet esiintyivät aina samassa järjestyksessä Nyt tarvitsin toki purentapaperia. Vertasin Tscan–näkymää purentapaperin jättämiin merkkeihin hampaissa ja hioin timanttiporalla Hannan hampaista pois vain ne kohdat, joissa purentavoima kasvoi voimakkaasti aikajanalla ”A”-”B”. Olin hämmästynyt, kuinka vähän kiillettä ja paikkoja tarvitsi hioa, mikrometrejä. Hanna naputteli hampaitaan yhteen ja hymyili

”Ihanaa – tuntuu kuin saisi hampaansa yhteen vapaasti”

Hanna koki saaneensa avun purentavaivoihinsa ja minä olin iloinen ja ylpeä siitä, että olin investoinut uusimpaan tekniikkaan. Purentavaivojen hoidossa oli alkamassa uusi digitaalinen aikakausi. Hanna sai uuden käyntiajan muutaman viikon päähän ja minä lähdin ansaitulle virkistysmatkalle pääkaupunkiin.

Helsingin eläinmuseossa käydessäni jäin tutkimaan suden pääkalloa. Melkein lensin selälleni hämmästyksestä. Katsokaa noita kulmahampaita. Mikä valtava historiallinen väärinkäsitys!

Ihmiskunnan kirjoitetun historian aikana kulmahammas, ihmisen kolmas hammas keskiviivasta, on monella kielellä nimetty koirahampaaksi – caninus. Onhan kulmahammas – raateluhammas – suden, koiran, leijonan ja lihansyöjäpetojen hampaiston näkyvin tunnusmerkki. Mutta katsokaa nyt! Ihmisellä kulmahammas on kolmas hammas keskiviivasta, mutta sudella, koiralla, karhulla ja leijonalla tuo iso hammas onkin neljäs keskiviivasta! Sehän on oikeastaan ylikehittynyt ensimmäinen premolaari.

Annoin mielikuvitukselleni vallan. Miltä tuntuisi, jos minulle olisi annettu elettäväksi leijonan osa. Tuollaisilla kulmahampailla pähkinöiden ja vehkanjuurien pureskelu hengenpitimiksi olisi hidasta ja vaikeaa. Toimeentuloni savannilla riippuisi siitä kuinka hyvin pystyisin saamaan purentaotteen antiloopin kintusta. Katselin omaa hampaistoa peilistä ja mielessäni kuvittelin kuinka yhdistelmämuovilla rakennellen voisin muotoilla omat kulmahampaani suuriksi, tarttuviksi ja teräviksi. Mutta miltä mahtaisi tuntua viillättää kulmahammasta pitkin seepran nahkan alla kalisevia kylkiluita. Ajatus synnytti väristyksiä ja suuni loksahti auki tästä kammottavasta ajatuksesta…

Hannan seuraavalla käynnillä ensimmäinen kysymykseni oli, miltä purenta tuntuu.

”Ihan OK. Päänsärkyjä on kyllä vähemmän”

30 vuoden hammaslääkärin kokemuksella tiedän, että potilaani purenta ei ole vielä kunnossa jos potilas itse sanoo: ”Ihan OK”

Vasemman puolen yläposkihammas oli alkanut taas vihloa ja jomottaa. Hampaat kyllä menivät yhteen ihan sukkelasti. Purenta suorastaan kalahti yhteen, mutta kun otin kädelläni Hannan leuan kärjestä kiinni, tunsin että purentalihakset olivat varuillaan. Purentalihakset eivät antaneet minun viedä leukoja yhteen rennosti. Pyysin Hannaa puremaan hampaat yhteen ja sen jälkeen liu’uttamaan alaleukaa oikealle ja vasemmalle. Ei onnistunut. Hannan masseter-lihakset alkoivat kiristyä ja väristä ja leuka väpättää.

Olin näiden Hannan kahden käynnin välillä opiskellut ahkerasti Tscanin käyttöön liittyvää kirjallisuutta ja erityisesti Robert Kersteinin Turussa pitämä kurssi purentalihasten sivuliikkeiden refleksitoiminnoista oli avannut näköalojani. Myös Helsingin eläinmuseon suden pääkallo oli alkanut kummitella mielessäni.

Robert Kerstein todisti Tscanin varhaisversioilla ensimmäisen kerran jo 1990-luvulla, että kaikki on hyvin purennan sivuliikkeissä, kun kulmahampaisiin osuva sivuliike pakottaa molaari ja premolaarialueen hampaat irtautumaan toistensa lomasta. Kerstein käytti tutkimuksissaan Tscanin lisäksi EMG-antureita, jotka oli kiinnitetty koehenkilöiden iholle masseter ja temporalis lihasten päälle. Hän osoitti, että parhaimmillaan sivullepäin ohjautuva alaleuan kulmahammas osuessaan yläleuan vastaavaan kulmahampaaseen kampeaa ala- ja yläleuan erilleen toisistaan niin, että molaari- ja premolaarihampaat eivät jumitu toistensa lomiin kiinni.Tällaista ideaalitilannetta kutsutaan hammaslääketieteen julkaisuissa termillä ”kulmahammasohjaus”. Kulmahammasohjauksessa purennan jauhava sivuliike sujuu juoheasti ja rennosti.

Kuitenkin, toimiva kulmahammasohjaus on harvinainen löydös hammaslääkärin arjessa. Kulmahammas on lähes aina kulunut tai virheasennossa, jolloin sivuliikkeen voima osuu premolaariin tai molaariin, mikä saa suun sulkijalihakset välittömästi jännittymään. Kokeneet hammaslääkärit ovat aikoja sitten huomanneet, että kuluneen kulmahampaan korjauksen jälkeen purennan sivuliikkeet käyvät yhtäkkiä rennommin.

Jäin pohtimaan Kersteinin hypoteesia. Miksi näin on? Evoluution saatossa yleensäkään mikään ei-tarkoituksenmukainen toiminto ei voi jatkua kovin pitkään. Mitä järkeä nyt hampaiden narskuttelussa on?

Oivalsin hampaiden narskuttelun merkityksen ja Robert Kersteinin Tscan- löydösten kauneuden Espanjan lomamatkalla Museo Arquelógico de Sevillassa. Museon paleoliittisella osastolla katseeni pysähtyi kipsivalokseen Neanderthalin ihmisen kallosta. 

Täydellinen hampaisto. Ei kariesta. Terve luu hampaiden ympärillä. Hampaat olivat kauniisti kaaren muodossa. Hampaat olivat kuluneet laakeiksi ja purupinnan kuspit ja fossat hioutuneet. Samanlaisia hampaistoja länsimaissa näkee harvoin, mutta kerrotaan, että luonnonkansoilla terve hampaiston kuluminen on tyypillistä. Luonnontilassa syödään pureskelua vaativaa ravintoa, joka kuluttaa hampaita luonnollisella tavalla. Hampaita käytetään työkaluina. Voisin kuvitella, kuinka Neanderthalin ihminen on iltanuotiolla muokannut hirventaljaa hampaillaan pureskellen. Etu- ja kulmahampaiden kuluminen on heikentänyt niiden ohjaavuutta leuan sivuliikkeissä, jonka seurauksena sivuliikkeissä vain sivuhampaat ovat alkaneet ottaa vastaan purennan sivuliikkeen voiman. Tämän seurauksena Neanderthalin ihmisen suun sulkijalihakset ovat alkaneet aktivoitua sivuliikkeissä ja hän on narskutellut hampaitaan sivuliikkeissä niin kauan, kunnes sivuhampaiden muodot ovat taas alkaneet sopia purennan sivuliikkeisiin, ärsyttämättä lihaksia.

Hampaiden narskuttelu, pakonomainen tunne, että hampaita pitää purra yhteen ei siis olekaan mikään virhetoiminta eli “parafunktio” vaan päinvastoin, luonnonvalinnan seurauksena jalostunut täysin looginen keino ylläpitää purentaelimen toimintaa ihmisen elämänkaaren aikana hampaiston kuluessa ja luustorakenteen muuttuessa.

Pyysin Hannaa liu’uttamaan leukaansa sivulle. Leuan vieminen sivusuunnassa ei Hannalta onnistunut lainkaan. Posken iho värisi masseter-lihaksen yliaktiivisuuden merkkinä. Näytin Hannalle käsipeilin avulla, että jotkut hänen taka- ja sivuhampaistaan näyttivät ikään kuin roikkuvan yläleuan hampaiden muodostamasta tasosta. Vastaavasti Hannan vasemman puolen alamolaarin implanttikruunu oli tehty matalammaksi, jotta se sopisi yhteen ”roikkuvan” yläleuan hampaan kanssa

Neuvoin Hannaa pitämään hampaat rennosti yhdessä, minä ohjaisin omalla kädelläni hellästi alaleuan sivuliikkeen. Tarkkailin katseella kun alaleuka kiertyi työpuolen nivelestään sivusuuntaan kulmahampaan ohjaamana. Tarkastelin hampaiden välissä olleen purentapaperin hampaisiin jättämiä merkkejä. Kulmahampaassa oli kaunis viiru, mutta myös Hannan sivualueen hampaissa oli samansuuntaisia sinisten raapaisujen jonoja. Aristava vasen yläposkihammas, joka roikkui muusta purentatasosta, oli saanut oikein pitkän ja vahvan merkkauksen. Toisin sanoen, jos Hanna olisi pystynyt liu’uttamaan leukansa sivulle, olisi koko sivualueen hampaisto laahannut koko matkan vasten yläleuan hampaita ja voima olisi ollut pahimmillaan vasemman ylämolaarin kohdalla.

Kersteinin havainnot purentalihasten jännittymisestä ja rentoutumisesta pitivät paikkansa myös Hannan hampaistossa. Kun sivualueen hampaat narisivat toisiaan vasten sivuliikkeessä, laukaisi hampaiden värinä lihasrefleksin joka jännitti suun sulkijalihakset. Hannan posket oikein tärisivät lihasjännityksen voimasta, aivan kuin Hanna olisi ollut savannin leijona, joka on saanut otteen antiloopin kintusta caninus-hampaallaan, siis ylikehittyneellä premolaarillaan. Hannan purennan toiminnoissa oli pedon piirteitä, mutta ne olisi korjattavissa inhimillisemmiksi.

”Nyt Hanna, onneksi olkoon! Purentavaivasi ovat nyt päättymäisillään. Nyt minä tiedän miten sinun purentasi saadaan rennoksi. Tarvitset toimivan kulmahammasohjauksen”